Kolmikymppisenä olin vanha

Home  /  Yleinen  /  Kolmikymppisenä olin vanha

Kolmikymppisenä olin vanha

23.3.2020Kommentit pois päältä artikkelissa Kolmikymppisenä olin vanha

Opiskelin kirjastotiedettä Tampereen yliopistossa neljäkymmentä vuotta sitten. Päivänä, jolloin täytin kolmekymmentä olin parin ystäväni kanssa lounaalla. Siinä syödessämme kerroin, että olen nyt kolmekymppinen. Nuorempi ystävä vilkaisi minua hämmästyneenä ja totesi ”Se on kyllä aika paljon!”

Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, kuulun koronaviruksen suhteen melkein riskiryhmään. Jos virus olisi lähtenyt liikkeelle puolisen vuotta myöhemmin ja olisimme Suomessa tässä tilanteessa marraskuussa, istuisin kotona mieheni kanssa ja surisin peruuntuneita syntymäpäiväjuhlia. En tunne itseäni vanhaksi, mutta se lounaalla ollut kolmikymppinen pitäisi minua ikäloppuna.

Niin kuin monet ikäiseni naiset, olen piilotellut ikääni. Se on ollut aika helppoa, koska minut yleensä arvioidaan ikääni nuoremmaksi. Niin on ollut jo lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien. Minua on luultu poikaystäväni pikkuveljeksi, silloin kun tukkani oli kynitty lyhyempääkin lyhyeksi. Parikymppisenä, kun olin lunastamassa saamaani shekkiä, pankkivirkailija luuli minua äidin pankkiin lähettämäksi pikkutytöksi. Silloin nuoremmaksi arvioiminen tuntui ikävältä, olinhan mielestäni jo kovin aikuinen. Viidenkymmenen ikävuoden jälkeen se on imarrellut ja hivellyt itsetuntoa.

Vaikka en tunne itseäni vanhaksi, tiedän että elimistössäni tapahtuu paljon sellaista, mikä ei nouse tietoisuuteen. Tavallaan tiedän ikäni, mutta toivon etteivät muut sitä huomaa. Katson peiliin enkä näe iästä kertovia merkkejä. Nyt myönnän, että olen aika vanha ja haluan myös tunnustaa ikäni. Tunnustaa, että olen tämän ikäinen, kolmikymppisen näkökulmasta ikäloppu. Myöntäessäni lopetan samalla pohtimasta, mitä muut ajattelevat iästäni. En kuulostele suhtautuvatko he minuun jollain erityisellä tavalla, siksi, että olen tämän ikäinen. Lopetan miettimästä otettaisiinko minut vakavammin, jos en kerro kuinka vanha olen. Luultavasti se, mitä muut ajattelevat minusta ei johdu iästäni vaan siitä, miten olen ja mitä sanon.

Poikkeuksellisen ajan myötä kohtasin ikäni. Vanhaksi, saati vanhukseksi en silti itseäni tunne. Jatkan elämääni, viihdyn ikäisteni seurassa, koska meillä on paljon yhteistä jaettavaa. Opiskelen, koska se kivaa ja kiinnostaa minua. Iloitsen nuoremmista ystävistä ja opin heiltä asioita, joita en muuten kohtaisi. Ikä on tuonut joitain ryppyjä ja vaivoja. Se on myös tuonut elämänkokemusta ja osaamista – asioita, joista voi olla hyötyä muille. Toivon, että kahdeksan kuukauden kuluttua marraskuussa elämän on palannut normaaliksi ja voin viettää iloiset syntymäpäiväjuhlat!

Comments are closed.