”Tulevaisuus oli läsnä huoneessa pelkoa muistuttavana hiljaisuutena”

Home  /  Yleinen  /  ”Tulevaisuus oli läsnä huoneessa pelkoa muistuttavana hiljaisuutena”

”Tulevaisuus oli läsnä huoneessa pelkoa muistuttavana hiljaisuutena”

22.4.2020 ,,Kommentit pois päältä artikkelissa ”Tulevaisuus oli läsnä huoneessa pelkoa muistuttavana hiljaisuutena”

Maaliskuussa viisi vuotta sitten luin Helsingin Sanomista Antti Majanderin kirja-arvostelun Sadie Jonesin romaanista Ehkä rakkaus oli totta. Sitaatti kirjasta pysäytti. Se kuvasi tunnetta, joka oli vallannut mieleni ja jota en osannut sanoittaa. Olin täysin uudessa elämänvaiheessa. Tulevaisuus oli läsnä huoneessa pelkoa muistuttavana hiljaisuutena.

En enää kiiruhtanut bussilla töihin. En tavannut työtovereita, suunnittelut ja tehnyt heidän kanssaan kiinnostavia ja innostavia asioita. Tuntui kuin elämästäni olisi repäisty pois paljon sellaista, mitä olin tehnyt ja mistä olin pitänyt. Päätöstä töistä poisjäämisestä olin miettinyt pitkään ja tehnyt sen tietoisesti. Silti uusi vaihe hämmensi. En tiennyt miten tulevaisuuteni rakentuisi, mutta se vaikutti kovin hiljaiselta.

Huhtikuussa viisi vuotta myöhemmin tilanne koronaviruksen myötä on paljolti samanlainen. Se uusi arki, mikä viiden vuoden aikana on rakentunut, on muuttunut. Tapaamiset ja työt, joista olin sopinut ovat peruuntuneet tai siirretty verkkoon. Ikäni puolesta kuulun jo melkein riskiryhmää, minkä vuoksi olen rajoittanut kaupassakäyntejä ja karsinut kaikki tapaamiset ja tilaisuudet.

Eniten kaipaan lapsenlapsia ja poikamme perhettä. Hetkittäin kaipaan niin, että se tuntuu melkein fyysisenä kipuna. Silmiin nousevia kyyneliä se on usein.

Tiedän, että tämä aika menee ohi. Uskon, että eristäytymisellä selviän tästä ja elämä palaa joskus normaaliksi. Tiedän että olen ennenkin selvinnyt epävarmoista tilanteista. Olen selvinnyt hetkistä, jolloin ei ole ollut tietoa syistä miksi oma terveys on horjunut. Olen selvinnyt monesta epävarmuutta aiheuttaneesta työtilanteesta. Olen selvinnyt suruista ja vanhempien kuolemasta. Tiedän, että nuo kaikki ovat kasvattaneet minua ja selviän myös tästä keväästä, kesästäkin. Ja parhaimmillaan opin ehkä jotain uuttaa.

Silti hetkittäin tuntuu, että kaipaus on läsnä elämässäni hiljaisena, viiltävänä kipuna. Se kipu kertoo rakkaudesta. Rakkaudesta kahteen pieneen ihmiseen, joiden elämää toivon voivani seurata vielä pitkään. Tulevaisuus ei sittenkään ole läsnä pelkoa muistuttavana hiljaisuutena. Se on läsnä rakkautena, jonka voi ajoittain tuntea kipuna.

Entä Sadie Jonesin kirja Ehkä rakkaus oli totta? Se on hyllyssäni ja luin sitä sivun 83 sitaattiin saakka, joka on minulle kirjan muuta tekstiä tärkeämpi. Sitaatti auttoi ymmärtämään silloista tilannettani ja oli polku myös nykyisten tunteitteni sanoittamiseen. Niinkin kirjallisuus voi auttaa. Rakkaus on totta!

Comments are closed.